Sytoja ja ruusuja

Viimeksi kirjoitellessani ehdin jo olla siinä luulossa, että aloitan sytot siinä, missä kahdet edellisetkin eli kohtuullisen sivuvaikutuksettomina ja helposti... Mutta viime viikko oli taas parahikseen osoittamassa, että se nyt sitten tällä kerralla mennytkään edellisten käsikirjoitusten mukaan.

Elvis on ottanut tehtäväkseen kivuta iltaisin Michaelin kylkeen kiinni. Kun tämä korona- aika joskus on ohi, mulle ei sitten välttämättä enää olekaan paikkaa sängyssä. 

Menin viikko sitten torstaina saamaan ensimmäisen satsin. Torstaina kunto oli hyvä ja Katri tyytyväinen. Perjantaina aamulla huomasin heti sängystä noustessani, että nyt kaikki tuntuu tosi rankalta. Kävelin alakertaan ja sydän hakkasi yli 130 kertaa minuutissa ja tuntui, että olin juuri tehnyt elämäni suurimman virheen, kun lupasin Susannelle, että hän voi tulla käymään kakkunsa kanssa ja juodaan kahvit puutarhassa.

Susanne tuli ja sanoikin lähtiessään, että ei kovin mielelläni jättäisi mua tuossa kunnossa yksin kotiin. Vannoin, etten lähde yksin nousemaan rappuja yläkertaan ja pitäväni puhelimen koko ajan käden ulottuvilla ja soittavan hänelle, jos jotain on. Susannehan on ammatiltaan sisätautilääkäri, joten siitä syystä tuo vähän tarkempi syyni ja puhuttelu hänen taholta. Mutta en kyllä olisi kovin äkkiä siinä kunnossa tullut halunneeksi rappuja nousemaan tai mitään muutakaan.

Iltapäivää kohden kunto ei kohentunut millään konstilla ja laitoin tietysti kaiken edellisen päivän sytojen syyksi. Minkäs muunkaan?!
Illansuussa huomasimme lopulta, että mullahan oli mojova ruusu jalassa. Huom. Tähän kohtaan se usein tapahtuva sekoitus ruusun ja vyöruusun välillä. Vyöruusu on se rakkulainen kivulias vesirokkoviruksen aiheuttama ihosairaus ja ruusu puolestaan on bakteeriperäinen ihosairaus, joka varsinkin meille sytopotilaille käy nopeasti kohtalokkaaksi, jos hoitoa ei aloiteta ajoissa, sillä se aiheuttaa valitettavan usein sepsiksen. Se vaatii ehdottomasti antibiootti/pensilliinikuurin hoituakseen. Usein aloitus tehdäänkin sairaalassa suonensisäisillä antibiooteilla ensimmäisen 3-5 päivän ajaksi ja loppu tableteilla. Sen riskin otimme tässä, että sairaalaan en mennyt (koronariskin takia ja tietysti se oli mun sairaalakammollekin ihan OK olla kotona) ja päätimme hoitaa homman omin nokkinemme. Olin taas kerran kiitollinen tuosta mieheni ammatista, että hän voi käyvellä apteekkiin ja hakea lääkkeet ilman, että mun tarvitsee mennä istumaan tuntitolkulla ensiapuun jne...

Viime viikko meni ruusun kanssa suurimmaksi osaksi vuodelevossa. Jalkaa ei saisi liikuttaa kuin ihan se pakollinen. En käynyt tuona koko alkuaikana perjantaista tiistaihin saakka ollenkaan alakerrassa. Michael oli vapaalla ja huolehti kiitollisesti jokaisen pienimmänkin toiveeni toteuttamisesta. Aina välillä ihmettelen, että onko hänellä hermoja ollenkaan? Vaikka yritinkin keskittää ne toiveeni ja olla juoksuttamatta toista, niin kyllä niitä juttuja kuitenkin aina tuli eteen, että toinen sai juosta rappuja edestakaisin. Enkä yhtään ainutta kertaa kuullut minkäänlaista ärsyyntymiseen viittaavaa.

Penisilliinit mulla menee nyt vielä muutaman päivän ajan ja toivon sitä myöten tämän episodin olevan loppussa. En ole tuntenut itseäni mitenkään superkipeäksi sillä kuumetta ei mulle noussut (johtuu just alle saaduista sytoista), kipua ei juurikaan ollut, sillä ne taisivat hoitua vielä leikkauksen jäljiltä olevilla tuhdeilla annoksilla kipulääkitystä, lähinnä tunsin epämiellyttävää tykytystä ja kuumotusta. Jalkahan oli ennestäänkin vielä jonkin verran turvoksissa, sillä leikkauksen jäljiltä mulla oli kropassa yli 10 kg ylimääräistä nestettä ja sehän näkyi erinomaisen hyvin alaraajoissa. Tuosta kaikesta johtuen oli aikalailla moukan tuuria, että ylipäätään hoksasimme koko ruusun niin ajoissa.

Eilen oli toinen tiputus ja olotila tuntuu tässä vaiheessa hyvältä. Mutta eilen en saanut muutenkaan, kuin gemsitabiinia, joka on noista nykyisistä sytoista se "kiltimpi". Viime viikolla sain docetakselia ja gemsitabiinia. Eikä kyllä yhtään haittaisi, jos joka kerta pääsisi sen helpomman kautta.