Sairaskertomusta ja puutarhatonttuja

Leikkurista tieni päätyi ensiksi teholle. Leikkauksen aikana olin vuotanut niin paljon verta, että olivat sitä joutuneet korvaamaan vieraalla verellä ja tukemaan sydämen toimintaa katekolamiinella (noradrenaliini ja adrenaliini). Massiivisesta verenhukasta johtuen maksa oli myös sanomassa oman mielipiteensä ja sen toimintaa jouduttiin tarkkailemaan tiuhaan tahtiin. Onneksi arvot kääntyivät nopeasti laskuun ja olivat parin päivän jälkeen taas normaaleissa lukemissa. Munuaisten kanssa oli sama juttu, mutta niiden toiminnan tukemista on jouduttu jatkamaan ihan näihiin päiviin saakka.

Kaiken kaikkiaan kokemus tuosta tehosta oli hyvin positiivinen. Tai sitten mulle sattui vain tosi kivat hoitajat. Rauhatontahan siellä oli, eikä nukkumisesta voinut muuta kuin haaveilla, mutta niin se tahtoo olla joka paikassa, jos tilanne on vähänkään tarkempaa seurantaa vaativa.
En yhtään laittanut vastaan, kun ilmoittivat haluavansa siirtää mut normaalille osastolle.
Vaan enpä tiennyt siinä vaiheessa, mikä mua olisi siellä vastassa.

Vastassa oli puutarhatonttu. Hyvin, hyvin paha puutarhatonttu.

Tähän täytyy nyt tehdä pieni ekskursio 12 vuoden takaiseen elämääni.
Aloitin tuolloin työt anestesia- ja tehostetun valvonnan hoitajana pienessä ortopedisessa sairaalassa. Me kiersimme kukin työskennellen osin anestesiassa leikkaussalin puolella ja sitten taas tehostetun valvonnan osastolla. Näillä kahdella osastoilla oli kummallakin omat osastonhoitajat, joista tehostetun valvonnan oh oli tuossa uudessa paikassa aloittaessani pitkällä sairaslomalla selkäleikkauksen jäljiltä. Kuulin siinä yhtä sun toista tarinaa tästä miehestä ja mietin mielessäni, että nyt taitaa olla vähän liioteltua legendaa matkassa, ei kukaan voi olla noin ikävä pomo. Pidin työstäni anestesian puolella ja muutenkin se vanha barokkilinna sairaalamiljöönä oli jo niin mahtava, että melkein jo senkin takia töihin oli kiva mennä.

Täällä on linkki, mistä näkee sen sairaalan ympäristöineen. Onhan tuo nyt aivan omanlaisensa ympäristö olla töissä. Tai sitten potilaana. 

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanotaan, ja niin loppui tämäkin. Tämä toinen pomo teki paluun sairaslomalta takaisin töihin ja jouduin ikäväkseni huomaamaan, että ne kuulemani jutut eivät olleet liioteltuja. Enempää nyt niihin palaamatta olkoon yhtenä esimerkkinä se, miten hän juoksi meidän perässä SEKUNTIKELLON kanssa ja mittais aikaa, miten kauan kenelläkin kuluu jonkin toimenpiteen suorittamiseen. Ja koskaanhan ei tehty asioita tarpeeksi nopeasti. Ja siis vaikka mitä muuta paljon pahempaa.

Itse katselin sitä touhua jonkin aikaa ja kun muutamaan kertaan tulin itkien töistä kotiin, totesi Michael hänestä tuntuvan siltä, että Katri ei enää siihen työpaikkaan jalkaansa laita. Ensimmäinen kerta koskaan, kun hän on millään tavoin sekaantunut mun työasioihin. Ja hyvä oli, että sekaantui, en ehkä itse olisi saanut tehtyä tuota päätöstä tarpeeksi usein. (Tätähän edelsi jo pari vuotta aiemmin mun raju psyykkinen romahtaminen, jolla oli iso yhteys työjuttuihin, joten huoli miehellä oli varmasti iso ja oikeutettu.) 

Irtisanouduin ja kävin vielä tekemässä pomon tyylin selväksi ylemmillä tahoilla. Silloin kuluneen puolen vuoden aikana tuolta osastolta lähti kahdeksan muuta työntekijää. Emmekä me olleet ensimmäisiä, kuten emme myöskään viimeisiä. Pienen sairaalan kiroja tälläisissä tapauksissa on se, että kaikki tuntevat hyvin toisensa ja ongelmat lakaistaan helpoti maton alle. Niin tässäkin tapauksessa. Tuttujeni kautta olen kuullut kyseisen miehen olevan siellä edelleen pomona ja ovi käy jatkuvasti. Vain harvat uusista työntekijöistä jaksavat pidempään kuin vuoden. Pitäisihän sen jo näkyä henkilöstöosastollekin, ettei tuo normaalia ole, mutta kuten sanottu... maton alla on tilaa ja matto tuntuu olevan hyvin iso.

Sitten taas paluu keuhkoleikkauksen jälkeisiin tunnelmiin.

Teholta mut tuli hakemaan vuodeosaston kaksi hoitajaa. Kun heistä toinen avasi suunsa, tiesin oikeastaan välittömästi, että nyt on kyse saman perheen miehistä sen aikaisemman pomoni kanssa. Yhdennäköisyyttä oli kiitettävästi (tietysti harmaat kiharat hiukset ja pieni tanakka koko luovat jo yhtäläisyyttä), sukunimi oli sama, ääni ja eleet. Bingo! Kysyin vielä entiseltä työkaveriltani, että ovatko nämä kaksi veljeksiä ja Annette kuittasi oletukseni oikeaksi.

Puutarhatontuiksi olen heidät nimennyt ulkonäkönsä vuoksi. Plus että mä inhoan puutarhatonttuja. En vain olisi pahimmissa kuvitelmissanikaan uskonut, että joudun vielä joskus potilaana ollessani kärsimään näistä tontuista.
Tällä kerralla universumi oli todellakin puolellani ja jouduin kärsimään tämän tontun käsissä vain kaksi päivää. Sen jälkeen hän jäi lomalle. Se oli viikon paras uutinen kuulla, ettei mun tarvitse enää nähdä häntä. BRRRRR... kamalia ihmisiä! Ja niitä ammatissa, joissa pitäisi olla hyvinkin empaattinen. Molemmat tietysti vielä osastonhoitajia, että pääsevät potilaiden lisäksi terrorisoimaan alaisiaan.

Mä olen harvoin saanut mitään flashbackejä, mutta tämä kohtaaminen oli omiaan laukaisemaan niitä. Samaten näin useana yönä painajaisia, jotka liittyivät niihin sen aikaisiin työasioihin.
Että ihan kepeästi ei näköjään mun psyyke tätä ottanut.

Nyt alkaa silmiä painaa sen verran paljon, että tarinointi jää tältä illalta tähän. Mietin jo, että tilitän vielä tuon tuoreemman tontun kanssa koettuja hetkiä tänne, mutta enpä taida kuitenkaan uhrata häneen enää yhtään enempää ajatuksiani. Uskotte varmasti muutenkin, että ikävästä ihmisestä oli kyse.

Nyt minä sanon Gute Nacht ja toivotan hyviä unia. Minä niitä tuskin joudun pitkään odottelmaan. Toivottavasti en näe unia puutarhatontuista tai muista ikävistä työasioista.