Mainin rannoilta

Tulen taas tapani mukaan ihmettelemään, mihin tämä aika oikein kuluu, kun menee aina näin pitkään päivitysten kanssa. Niinpä, mihin se oikein kuluu? Varsinkin nyt, kun olen kotona IHAN KOKO AJAN. Käyn lääkärissä ka siinä kaikki. Siitä huolimatta se kuluu. Jotenkin mulla on kyky saada päivät kulumaan kotioloissa tuntematta oloani siitä huolimatta pitkäveteiseksi. Aina löytyy jotain tekemistä. Puutarhahommat on nyt sitten mun osaltani myös ainakin tälle vuotta tehty. Siitä sain sellaisen ukaasin miehen taholta, ettei tarvitse edes yrittää millään "teen ihan vain jotain kevyttä". Asiahan oli näet sillä viisiin, että olin tehnyt kolmena päivänä ennen tuota keuhkoepisodiani puutarhatöitä. Eivät ne varmastikaan se alkuperäinen syy verenvuodon alkamiselle ollut, mutta eivät myökään osaltaan auttaneet vuotoa tyrehtymäänkään. Koska niitä metastaaseja, jotka kasvavat pleuraan kiinni (kuten oli tämä vuotavakin), siellä keuhkoissa on enemmänkin, ainakin teoreettinen riski uuteen vuoto

Vuodeosastolla vietin sitten loput päivät. Yhteensä tuolla reissulla meni 12 päivää. Ensimmäiset päivät olin niin huonossa hapessa, sanan varsinaisessa merkityksessä, etten niistä edes muista ihan kaikkea ja muutenkin päivät sulautuvat sellaiseksi epämääräiseksi ajanjaksoksi. Heillä ei ollut antaa yhden hengen huonetta, joten olin ensimmäiset päivät kahden hengen huoneessa mukavan 69- vuotiaan Monikan kanssa. Meillä synkkasi hyvin ja ollaan viestitelty tuon jälkeen melkein päivittäin. Hän asuu tässä ihan lähellä ja sitä myöten treffitkin on suunnitteilla, kunhan minä pääsen tästä vähän paremmin kuntoutumaan. Vaikka tosiaan ikäeroa on aika reilusti, olen saman ikäinen, kuin Monikan toinen tytär, se ei estänyt millään tavoin löytämästä mielenkiintoisia keskusteluja. Itseäni vain harmitti, etten tilanteestani johtuen oikein pystynyt olemaan jutuissa mukana. En pystynyt puhumaan kunnolla, enkä aina oikein jaksanut keskittyä kuuntelemaankaan, jos oli oikein hengittämisen kanssa hankalaa. Ol

Leikkurista tieni päätyi ensiksi teholle. Leikkauksen aikana olin vuotanut niin paljon verta, että olivat sitä joutuneet korvaamaan vieraalla verellä ja tukemaan sydämen toimintaa katekolamiinella (noradrenaliini ja adrenaliini). Massiivisesta verenhukasta johtuen maksa oli myös sanomassa oman mielipiteensä ja sen toimintaa jouduttiin tarkkailemaan tiuhaan tahtiin. Onneksi arvot kääntyivät nopeasti laskuun ja olivat parin päivän jälkeen taas normaaleissa lukemissa. Munuaisten kanssa oli sama juttu, mutta niiden toiminnan tukemista on jouduttu jatkamaan ihan näihiin päiviin saakka. Kaiken kaikkiaan kokemus tuosta tehosta oli hyvin positiivinen. Tai sitten mulle sattui vain tosi kivat hoitajat. Rauhatontahan siellä oli, eikä nukkumisesta voinut muuta kuin haaveilla, mutta niin se tahtoo olla joka paikassa, jos tilanne on vähänkään tarkempaa seurantaa vaativa. En yhtään laittanut vastaan, kun ilmoittivat haluavansa siirtää mut normaalille osastolle. Vaan enpä tiennyt siinä vaiheessa, mi

Facebookin puolella jo jonkin verran tapahtumista kirjoitinkin, mutta tänne nyt sitten tarkemmin. Tuli tuossa tosiaan pieni odottamaton sairaalakeikka heitettyä. Reilu kaksi viikkoa sitten aloin tuntemaan hengenahdistusta enenevissä määrin, mutta laitoin sen edelleen viimeisen lääkityksen piikkiin, sillä tämän lääkityksen yksi yleisimmistä sivuvaikutuksista on hengenahdistus. No, tuolloin perjantaina kävin normaaliin tyyliin onkologini vastaanotolla ja sinne mennessäni oli pakko pysähtyä välillä huilimaan ja tasaamaan hengitystä. Myös vastaanotolla oli raskasta puhua ja totta kai onkologi myös asian. Sanoi vielä, että jos se menee pahemmaksi, sitten täytyy mennä päivystykseen ja mahdollisesti tehdä keuhkopussin punktio. Pääsin kotiin ja soitin Michaelille, joka huolestui kuullessaan, miten haukon henkeä pelkästään puhuessani. Hän sanoi lähtevänsä saman tien hakemaan mut klinikalle. Siinä ei sitten enää auttanut pyristellä vastaan. Eipä kyllä enää olisi tehnyt mielikään, lähinnä jaks