Pellehermanni ja osastoelämää

Vuodeosastolla vietin sitten loput päivät. Yhteensä tuolla reissulla meni 12 päivää. Ensimmäiset päivät olin niin huonossa hapessa, sanan varsinaisessa merkityksessä, etten niistä edes muista ihan kaikkea ja muutenkin päivät sulautuvat sellaiseksi epämääräiseksi ajanjaksoksi.

Heillä ei ollut antaa yhden hengen huonetta, joten olin ensimmäiset päivät kahden hengen huoneessa mukavan 69- vuotiaan Monikan kanssa. Meillä synkkasi hyvin ja ollaan viestitelty tuon jälkeen melkein päivittäin. Hän asuu tässä ihan lähellä ja sitä myöten treffitkin on suunnitteilla, kunhan minä pääsen tästä vähän paremmin kuntoutumaan. Vaikka tosiaan ikäeroa on aika reilusti, olen saman ikäinen, kuin Monikan toinen tytär, se ei estänyt millään tavoin löytämästä mielenkiintoisia keskusteluja. Itseäni vain harmitti, etten tilanteestani johtuen oikein pystynyt olemaan jutuissa mukana. En pystynyt puhumaan kunnolla, enkä aina oikein jaksanut keskittyä kuuntelemaankaan, jos oli oikein hengittämisen kanssa hankalaa. Olimme molemmat keuhkoleikattuja, joten eipä Monikakaan ollut ihan parhaimmassa juttukunnossa. Senpä takia jutut jatkuvat myöhemmin, meille parempana ajankohtana.

Mainitsemisen arvoinen on myös osastonlääkäri. Nuori, erikoistumassa oleva puolalainen (?) kaootti. Luoja paratkoon meitä joutumasta hänen käsiin leikkaussalissa. Hän tuli hakemaan mut toisena leikkauksen jälkeisenä päivänä radiologian osastolle vatsan sonoa ja sydämen echoa varten. Minä istahdin pyörätuoliin ja menoksi. Paikan päällä hän kehotti mua laittamaan jo pitkäkseen ja hän hakee tutkimuksen suorittavan lääkärin paikalle. No siinähän ei käynyt ollenkaan hyvin, kun tuoreena leikkauksen jäljiltä laitan itseni makuuasentoon. En saanut enää ollenkaan hengitettyä. Pyysin häntä laittamaan sen alusta puoli- istuvaan asentoon tai edes vähän päätä kohoasentoon ja antamaan mulle heti happea (huoneessa oli koko ajan ollut happi meneillään, mutta sieltä lähtiessämme tämän lääkärin mukaan sitä ei tälle matkalle tarvittaisi, mitäpä minä siinä sitten vastaan väittämään, vaikka vähän kyllä itse asiaa epäilin). Mulle tuli sellainen tukehtumisen tunne siinä, ettei paremmasta väliä. Mitä tekee tämä lääkärI? Hän häviää paikalta!!! Lähti ilmeisesti osastolta hakemaan sitä happipulloa. Minä olin yksin siellä ja silloin iski oikeasti kuolemanpelko, kun tajusin, ettei kukaan muu tiedä siitä yhtään mitään, mikä siinä huoneessa on potilaan tila ja lääkäri lähti livohkaan.

Mulle tuo tilanne kesti tietysti iäisyyden, vaikka ei siihen oikeasti varmaankaan mennyt montaa minuuttia. Lopulta tämä pellehermanni saapui happipullon kanssa ja minä sain viikset nenälleni. Tovi siinä vielä meni henkeä haukkoessa ja tasaantuessa. Paikalle tuli Dr Martin. Yksi ehkä empaattisimpia lääkäreitä, joita olen koskaan elämässäni kohdannut. Tai sitten se vain johtui tuosta tilanteesta, mutta vasta hänen ollessa puikoissa mukana alkasi tuntumaan siltä, että voin luottaa asioiden hoituvan. Olotilani ei tietystikään ollut missään nimessä hyvä, mutta jotenkin se oli siinä asennossa kestettävä, että hän sai tutkimuksensa tehtyä. Eikä aikaakaan, kun pellehermanni kurkkii sieltä tämän toisen olan takaa ja kysyy:"Frau Schneider voitteko te hyvin?"
Olin sen verran tyrmistynyt tuosta kysymyksen asettelusta, etten edes ehtinyt vastata mitään, sen teki puolestani Dr Martin. "Kuulkaas nyt kolleega, sen voin sanoa, että Frau Schneider voi juuri nyt kaikkea muuta kuin hyvin. Hän tuntee olonsa karseaksi, hän voi todella huonosti tällä hetkellä."
Tutkimus saatiin päätinkiin ja Dr Martin soitti osastolle, että tulevat hakemaan mut sängyllä sieltä. Puutarhatonttu (kukas muukaan?!) kurvasi sieltä sänkyni kanssa paikalle. Ongelma oli seuraavaksi se, ettei sänky mahtunut oviaukosta sinne tutkimushuoneeseen sisään ja lääkäri pyysi mua istumaan ensin pyörätuoliin. Siihen tuli puutarhatontulta tietysti kommentti "eikö potilas voi edes näitä muutamaa metriä kävellä sänkyyn, hänhän on nuori ja hyväkuntoinen".
Dr Martin:" Me emme riskeeraa täällä elvytystilannetta, jonka juuri äsken pääsimme täpärästi välttämään".

Takaisin osastolle ja sain huokaista helpotuksesta kahdestakin syystä. Sen vuoksi, että tutkimuksessa sekä sydän ja maksa osoittautuivat moitteettomiksi. Ja toiseksi, pääsin vain lepäämään rauhassa.

Kauanpa ei rauhaa kestänyt kun pellehermanni porhalsi huoneeseen aikeinaan laittaa mulle tippaneula ja i.v. antibiootit. Kertoi siinä myöskin, että miettivät lääkäreiden kesken, siirretäänkö mut takaisin teholle. Tässä vaiheessa en osannut sanoa, kumpi olisi pienempi paha. Siirto teholle vai päivät puutarhatontusta kärsien. En vielä tuossa vaiheessa tiennyt, että hän tulisi jäämään lomalle tuon työvuoronsa jälkeen.

Neulanlaitto oli taas yksi oma juttunsa. Mulla on normaalisti hyvin löydettävissä olevat suonet. Mutta tuolloin olin niin ödeeminen varpaista kurkkuun saakka ja tiesin itsekin, että onnistumisen todennäköisyys lähentelee nollaa. Arvatkaa vain, kuka multa oli sinä aamuna vastoin mun toiveitani poistanut ne kolme leikkurissa asennettua tippaneulaa? Kyllä, ystävämme puutarhatonttu.
Pellehermanni aloitti suonien etsinnän ja pisti pari neulaa. Tuloksetta tietenkin. Kuka olisi muuta odottanutkaan. Yritin hyvin varovasti ja hienovaraisesti sanoa hänelle:"Eikös tässä samassa talossa ole onkologinen osasto? Jospa sieltä voisi joku tulla ja pistää mulle laskimoporttiin neulan?"
Sain vastukseksi jotain epämääräistä mutinaa ja koska hän jatkoi pisteyä ajattelin vastauksen olleen kielteisen. Kahdeksannen epäonnistuneen piston jälkeen, kun hän oli edennyt jos pistelemään jalanpäällisiäni, totesin sitten lähinnä ääneen itselleni, että "sääli, ettei laskimoportti käy".
Siihen huudahtaa pellehermaani:"Laskimoportti? Onko teillä laskimoportti? Miksette te heti sano, minähän leikkaan tässä sairaalassa kaikki porttileikkaukset ja voin pistää neulan heti!"
Me katsoimme Monikan kanssa toisiamme ja purskahdimme nauruun. Ei siinä enää muutakaan voinut. Pellehermanni ei ilmeisesti ollut ymmärtänyt mun vinkkiä laskimoportin suhteen silloin ensimmäisellä yrittämälläni. Monika oli sen myös kuullut ja ymmärtänyt, ettei se nyt kovin hiljaisella äänellä tai epäselvästi ollut.

Homma hoitui laskimoportin kanssa parissa minuutissa. Potilashuone sen sijaan näytti tuon episodin jälkeen kuin sinne olisi pudonnut vähintään yksi pommi. Iltavuoroon tulleet sairaanhoitajat kysyivätkin, että MITÄ IHMETTÄ täällä on oikein tehty? :-D No kuulkaas, ei sen kummempaa, kuin koetettu asentaa yhtä tippakanyyliä paikoilleen.

Huvittavaa oli se, että todetessano tällä osastonlääkärille jotain tyyliin, tänään ei tainnut olla oikein onnekas päivä teille, mitä tulee mun hoitoon. Ensin hätätilanne sonossa ja nyt tämä. Hän toteaa siihen suvereenisti, että "kyllä sonossa meillä oli kaikki hanskassa". Jos mä katselen sitä tilannetta noin 20 anestesiassa ja teholla tehtyjen työvuosien (elvytystiimissä mukana) tuomalla kokemuksella, niin kyllä se tilanne oli ihan kaikkea muuta kuin hanskassa. Ihan jo sellainen pikkuinen perusasia, joka opitaan lähes ensimmäisenä asiana mitä tuollaisiin tilanteisiin tulee, että sinä et hätätilanteessa käännä ikinä potilaalle selkää saatika poistu paikalta täysin muihin tiloihin. Luulin hänen tulevan vielä siivoamaan niitä jälkiään ja olin ajatellut vielä varovaisesti mainita hänelle asiasta. Hän oli sentään tosi mukava, mutta armottoman kaoottinen.

Vähemmän huvittavaa ja ajattelematonta oli se, miten hän siinä suonia etsimisen lomassa sängynreunallani istuskellessaan heittää hyvin lunkisti ilmaan kysymyksen: "Kuinkas sitten, jos nyt tulee uusi hätätilanne, täytyykö meidän intuboida teidät?"
Tätä ei paljoa tarvinnut edes miettiä. Kyllä, kyllä mut täytyy intuboida. Siihen nähdä, että päättäisin toisin, vaikka kuolettavasta sairaudesta kyse onkin, olin aivan liian hyvässä kunnossa ennen tuota verenvuotoa. Elämänlaatuni oli tosi hyvää, vasta sen verenvuodon aiheuttaman hengenahdistuksen myötä jouduin varsinaisesti kärsimään.

Kaiken kaikkiaan olin kyllä mielettömän tyytyväinen tuolla osastolla. Puutarhatonttua lukuun ottamatta henkilökunta oli aivan fantastista. Näki, että he osasivat hommansa ja kaikki olivat niin mukavia, suorastaan sydämellisiä. Sama päti myös lääkäreihin. Jokaisessa sairaalassa on se yksi kävelevä katastrofi ja tässä sairaalassa se oli epäilemättä tämä kaveri, johon meillä oli kunnia saada tutustua.

Kun nyt olen tilittänyt suurimmaksi osaksi vain näistä epäkohdista ja niihin liittyvistä henkilöistä, saa kuvan, että olen päätynyt jollekin kauhujen klinikalle. Näin asia ei todellakaan ollut. Menisin koska tahansa uudelleen tuonne operoitavaksi. Ihan jo sellainenkin asia, kun kivunhoito. On ihan uskomatonta, etten ole kokenut leikkauskipuja ollenkaan, vaikka kyseessä oli rintakehän avoleikkaus, jossa menevät tuolta kylkiluiden välistä sisään ja joutuvat siis levittämään kylkiluita eroon toisistaan (usein tässä kohden meneekin kylkiluu poikki), mikä on leikkauksen jälkeen todella kivuliasta.
Muistan hyvin sen kivun silloin ensimmäisten leikkausten jälkeen, vaikka silloinkin oli vielä hyvällä lääkityksellä. Tällä kerralla ei ole ollut kipujen takia mitään ongelmaa liikkumisen suhteen. En olisi osannut kuvitella, että tälläistä voi edes olla olemassa. Syön tietysti ison määrän kipulääkkeitä päivässä, eivät ne kivut tietysti ilman lääkkeitä kurissa pysyisi.
Kivunhoitoa pidänkin yhtenä tärkeimpänä vertailukriteerinä, sillä siitä riippuu niin moni muu asia, kuten esimerkiksi kuntoutuminen.

Sellainen reissu oli se. Ja kyllä se vain oli niin ihanaa päästä taas tänne kotiin omieni luo.