Mitä kuuluu?

Tänne kuuluu tällä kerralla oikeastaan oikein hyvää. Eli talo on pysynyt kasassa ja katto ei vuoda. Heh, tärkeitä asioita näin pääosin kotioloissa oleskellessani. Taitaa ne muutkin asiat ihan mallillaan olla.

Ruusu alkaa olla häipymään päin, mutta muistuttaa kyllä välittömästi itsesään, jos olen ollut liian pitkään jalkojeni päällä. Jalka turpoaa ja siitäkös ruusu innostuu. Se ei ole edelleenkään varsinaisesti kipeä, vaan tunne on paremminkin tykyttelyä ja ihon kiristämistä. Hankinkin useamman parin tukisukkia ja niistä tuntuisi olevan hyvin apua. Amazonista löysin kivoja värikkäitä sukkia, ettei tarvitse niitä valkoisia tai ihonvärisiä käyttää. Nyt on onneksi ollut sen verran viileämpiä päiviä useampaan otteeseen, että voi sentään pukea polvipituiset paksut sukat jalkaan.
Penisilliinin määräsi tuo oma kotilääkärini jatkumaan vielä niin pitkään (vähintään), että neljä viikkoa tulee täyteen. No, mikäs tässä, syödään niitä sitten. Ne sentään ovat suhteellisen kilttejä, eivätkä käy kuulon tai munuaisten päälle, kuten useat lajikumppaninsa. Eikä mulla ole edes vatsa protestoinut niitä vastaan. Enkä ole edes tullut ottaneeksi mitään maitohappobakteereita tms.

Torstaina on edessä sytot syklistä 2 ensimmäiset kaksi tiputusta. Nyt sitten tulen näkemään, oliko se ensimmäisen kerran jälkeinen heikompi vointi sytosta aiheutuvaa vai oliko se enemmän ruusun puhkeamisesta johtunutta yleistilan heikkenemistä.

Lisähapen suhteen ollaan menty monta askelta eteenpäin ja olenkin voinut vähentää sitä alun kolmesta litrasta meneillään olevaan yhteen litraan. Öiksi olen vielä jättänyt sen suuremmalle ja samaten ihan jo vähäisessäkin rasituksessa, toisin sanoen liikkuessa, mikä ei välttämättä edes ole varsinaista rasitusta, sitä kyllä tarvitsen aivan välttämättä. Sanottaisiinko niin, että sen, mitä ne lääkärit siellä klinikalla mulle profetoivat, olen ylittänyt jo moninkertaisesti. Siellä eivät antaneet oikein minkäänlaisia mahdollisuuksia tilanteen paranemiselle saati nyt sitten sille, että joskus voisin päästä eroon näistä letkuista ja tankeistani.

Minäpä en uskonut heitä, en ollut missään aikeissakaan, sillä hehän näkivät mut vain siinä ihan katastrofaalisessa tilassa ennen leikkausta ja eikä kuntoni leikkauksen ja sen aikana tapahtuneen massiivisen verenvuodon jälkeenkään ollut ainakaan paljoa sitä parempi. Itse taas ajattelin, että jos mulla ei ole ollut vielä ennen tuota episodiakaan mitään tarvetta lisähapelle. Sitä ei ole koskaan tarvinnut edes miettiä, niin miksi se tilanne välttämättä niin paljoa yhden leikkauksen myötä muuttuisi. Yrittää ainakin pitää ja jos happisäiliöt ovat ikuisia ystäviäni, niin sitten se on niin, mutta ainakaan ei tarvitse jälkikäteen miettiä, että olisiko sittenkin pitänyt tehdä vähän enemmän asian eteen. Kukaan muuhan sitä työtä ei voi mulle valmiiksi tehdä, itse on oltava aktiivinen.
Normaaleissa olosuhteissa minä olisin mennyt heti suorin tein kuntoutukseen, mutta nyt oli tärkeämpää päästä aloittamaan sytot.

Voi että, taas tästä tuli vain sairastamista käsittelevä postaus, mutta kun haluan laittaa vähän itsellenikin näitä juttuja muistiin, koska muuten taas unohdan ne. Joskus on ollut ihan mielenkiintoista selailla näitä sairastamisianikin taaksepäin ja todeta, mitä kaikkea tähän liki kolmeen vuoteen on kuulunut ja huomata, kuinka paljon asioita on jo unohtunut.

Jahka joku päivä saan aikaiseksi, niin kirjoittelen vähän muutakin.