Mainin rannoilta

Tänne kuuluu tällä kerralla oikeastaan oikein hyvää. Eli talo on pysynyt kasassa ja katto ei vuoda. Heh, tärkeitä asioita näin pääosin kotioloissa oleskellessani. Taitaa ne muutkin asiat ihan mallillaan olla. Ruusu alkaa olla häipymään päin, mutta muistuttaa kyllä välittömästi itsesään, jos olen ollut liian pitkään jalkojeni päällä. Jalka turpoaa ja siitäkös ruusu innostuu. Se ei ole edelleenkään varsinaisesti kipeä, vaan tunne on paremminkin tykyttelyä ja ihon kiristämistä. Hankinkin useamman parin tukisukkia ja niistä tuntuisi olevan hyvin apua. Amazonista löysin kivoja värikkäitä sukkia, ettei tarvitse niitä valkoisia tai ihonvärisiä käyttää. Nyt on onneksi ollut sen verran viileämpiä päiviä useampaan otteeseen, että voi sentään pukea polvipituiset paksut sukat jalkaan. Penisilliinin määräsi tuo oma kotilääkärini jatkumaan vielä niin pitkään (vähintään), että neljä viikkoa tulee täyteen. No, mikäs tässä, syödään niitä sitten. Ne sentään ovat suhteellisen kilttejä, eivätkä käy kuu

Viimeksi kirjoitellessani ehdin jo olla siinä luulossa, että aloitan sytot siinä, missä kahdet edellisetkin eli kohtuullisen sivuvaikutuksettomina ja helposti... Mutta viime viikko oli taas parahikseen osoittamassa, että se nyt sitten tällä kerralla mennytkään edellisten käsikirjoitusten mukaan. Elvis on ottanut tehtäväkseen kivuta iltaisin Michaelin kylkeen kiinni. Kun tämä korona- aika joskus on ohi, mulle ei sitten välttämättä enää olekaan paikkaa sängyssä.  Menin viikko sitten torstaina saamaan ensimmäisen satsin. Torstaina kunto oli hyvä ja Katri tyytyväinen. Perjantaina aamulla huomasin heti sängystä noustessani, että nyt kaikki tuntuu tosi rankalta. Kävelin alakertaan ja sydän hakkasi yli 130 kertaa minuutissa ja tuntui, että olin juuri tehnyt elämäni suurimman virheen, kun lupasin Susannelle, että hän voi tulla käymään kakkunsa kanssa ja juodaan kahvit puutarhassa. Susanne tuli ja sanoikin lähtiessään, että ei kovin mielelläni jättäisi mua tuossa kunnossa yksin kotiin.